Haamut julkaisutoiminnassa

Erno Rissanen kirjoitti HS:ssa analysoidessaan Spotifyn Wrapped-mainoskampanjaa (tarkempi selitys lehdessä sen tilanneille) Liz Pellyn kirjasta The Mood Machine (Hodder & Stoughton, 2025), jossa avataan Spotifyn tapaa täyttää "soittolistojaan nopeasti ja halvalla tuotetuilla 'haamuartisteilla' oikeiden muusikoiden kustannuksella." Tätä minä halusin nyt aggregoida.

Kun laitan kuuntelijaluurini päähän, minun on tosi vaikea välittää, kuuntelenko "haamua" vai oikeaa muusikkoa. Tarjonta on jo tämän musiikkitelevisio-lapsen korvin kuultuna niin valtava. Millään matikalla ei pysty teorisoimaan, että  merkittävä osa siitä olisi kuuntelemisen arvoista. Eikä minun sitä onneksi tarvitse kuunnellakaan.

Tähän voi nykyään laskea taiteenlajina myös kirjat mukaan. Ymmärrettävä pelko tulojen laskusta niistä nauttivilla ja arvattava harmistus sopimustekojen keskittymisestä muille kuin itselle peittää tämänkin lajin kohdalla tosiasian oikeuksien arvon valvonnasta: Jos sinulle maksetaan taiteestasi, olet enintään sen osaomistaja. Kirjallisuus on jo osallisena keskustelussa siitä, miten monta varvasta voidaan lämmittää yhdellä ja samalla peitolla.

Välittämättä jättämisen syy on kuitenkin yllätävän raju, jopa itsellenikin: suurin osa tarjonnasta on minun mielestä kauheaa. Minun on kuuntelijana vaikeaa välittää, onko kauhean kuuloinen musiikki tehty koneella vai osaavin käsin. Toisin sanoen, annan siis ensin täysin hatusta heitetyn arvon omalle kuunteluajalleni ja käytän sitä sitten – oman mieleni mukaan – lähinnä nuoruuteni kultaisista ajoista muistuttavan musiikin kuluttamiseen.

Näin kerätään minun kuunteluni: saavuttamalla huomioni. Sen tekeminen on vaatinut ainakin jotain seuraavista: teini-ikäisen minun samaistuminen kappaleen vibaan, artistin erinomaisuus kavereideni mielestä, massiiviset mainoskampanjat tai live-keikka. Ja se poikkeus sääntöön tässä tapauksessa on erinomaisuus. Yllättäen mitään muuta ei tarvitakaan, jotta kuuntelisin. Ja tämä, jos mikä, on minunkin mielestä täysin perusteetonta.

Jos mietin omaa musiikillista kiinnostustani euroissa, suoratoistopalveluille maksaminen on hyvin pieni osa siitä. Fyysisten äänituotteiden osuus on nykyään nolla – paitsi ne levyt, jotka löytyvät merch-pöydiltä. Sekä hupparit, t-paidat ja niiden hypistelyyn tarvittavat keikkaliput. Itse asiassa kaikki käyttämäni eurot liittyy tavalla tai toisella live-esiintymisiin.

Keikkalippujen ostamispäätökseen vaikuttaa nykyään ensisijaisesti musiikin löytyminen suoratoistapalveluista. Sen yhden kuuntelun tuottaman 0,25 ¢ lisäksi olen siis kiikuttanut eurojani kymmentuhatkertaisesti suoraan artisteille omaan Teosto-kontribuutiooni nähden ja nykyisin ainoastaan suoratoistapalveluista johtuen. Sanotaan tähän vielä sekin, että paras tapa päästä minun soittolistalle on omata kummallisen vähän kuunteluita musiikin kiinnostavuuteen verrattuna. Se on kuin pähkinä, joka on pakko halkaista kuuntelemalla.

"No mut suoratoistot on epäreiluja, koska ne kaventaa artistin mahdollisuuksia hukuttamalla kaiken AI-höttöön"

"No mut suoratoistot on epäreiluja, koska ne kaventaa artistin mahdollisuuksia hukuttamalla kaiken AI-höttöön" on jotain, mitä kuvittelen jonkun sanovan. Tähän vastaisin, että jopa höttöön tarvitaan tekijä tai kaksi vaikkei heitä kuukaan kutsuisikaan artisteiksi. Vastaavasti kaiken tekoälyn poistaminen musiikkituotannosta voisi olla hyvin pelottavaa hyvin monelle artistille. Kuuntelijalla on aina premium- tai basic-tason mahdollisuus skipata seuraavaan kappaleeseen, kunnes löytyy jotain kiinnostavampaa. Siksi yleisö ei koskaan jakaudu tasaisesti kaiken sisällön kesken ja massasta nousee aina kiinnostuksen piikit, oli sitä massa vähän tai paljon.

Suoratoistot eivät tee asioita tappaakseen artisteja, aivan kuten huumekauppiaat eivät polta kokapensaita, vaikka netistä saakin halvalla ainekset muuntohuumeisiin. Ikävä kyllä suurelle yleisölle on aina kelvannut höttö. Sen tietää niin AA ja WeightWatchers kuin Spotifykin. Ja massakulutuksen malliin Spotify tekeekin kaikkensa, jottei menettäisi yleisönsä huomiota. Tai vielä pahempaa, ettei ihmiset lopettaisi käyttämistä.

"Mut no eiks kaikki tekoälymusa perustu olemassa olevien kappaleiden ryöstökalastukseen, eikä se ole reilua"

"Mut no eiks kaikki tekoälymusa perustu olemassa olevien kappaleiden ryöstökalastukseen, eikä se ole reilua." Hänelle vastaisin, että kyllä eikä ei. Niin sanotusta "Elvis varasti mustan musiikin" -dilemmasta onkin kehittynyt tämän päivän peukkumörkö ja tuloksena on entistä vähemmän musiikin opiskelua vaativa tehotuotantomalli. Tämä on eksponentiaalista kasvua suurien kielimallien tarjotessa paljon enemmän varastettavaa kuin hakukoneet, hyvin paljon enemmän varastettavaa kuin musiikkikanavat ja eksponentiaalisesti enemmän varastettavaa kuin äänilevyt.

Oikeuksiltaan ei ollenkaan säädellyssä taiteenlajissa, stand-up -komediassa, on tuttua tämä intellektuaalinen appropriaatio. Jotkut koomikot kirjoittavat vitsinsä, toiset eivät. Välillä pärjää juttelemalla yleisölle ja joskus yksi yleisöstä nousee lavalle toistamaan osaaviempansa lauseet tai matkimaan muiden maneereita. Varastamisen ongelmana on osaaminen: varastitko oikean asian? Yleisö tulee katsomaan mitä vaan kerran ja uudestaan vain osaajia. Tässä kohtaa esiintymispaikalle tulee ongelma: buukatakko se ensikertalainen ilman omaa materiaalia, vaikka ensi kerralla yleisöä ei olisikaan ja ne oikeat koomikot huutaisivat  IP:nsä perään? Vaiko ottaa isompi riski taloudellisesti ja palkata parempi esiintyjä?

Tekijänoikeudet mahdollistaa kaksi asiaa. Ensimmäinen on materiaalin tekijän nimeäminen, joka antaa nimetylle päätösvallan materiaalin hinnasta ja käytöstä. Kunnes joku haluaa sen julkaista ja päätösvalta muuttuu neuvotteluksi julkaisuoikeuksista. Toinen on hyödyn kertyminen materiaalin tekijälle. Sopimusteknisesti siis, koska se hyöty pitää tuottaa. Kertymistä varten on olemassa järjestöjä kuten Teosto, jotka päättävät hinnan tekijän puolesta. Tekijänoikeudet ovat siis hyvä ja kaunis asia, kaikki muu on bisnestä.

Suoratoistot eivät kilpaile artisteista, materiaalista tai uskottavuudesta. Ne kilpailevat yleisön huomiosta ja siinä kisassa vastustajina ovat toiset suoratoistot ja somen alustat. Joe Roganin ostaminen Spotifylle ei ollut heille kyllä-ei -kysymys, vaan joko-tai. Ja Neil Youngille sieltä poistuminen antoi hänelle mahdollisuuden tehdä jotain muuta. Hän valitsi muiden suoratoistopalveluiden mainostamisen ja oman palvelunsa kehittäminen, kunnes palasi osittain takaisin Spotifyhin.

Eli – kaikki julkaisut eivät ole samanarvoisia. Jotkut herättävät paremmin huomiota ja ovat siksi kiinnostavampia. Näin ansaitaan enemmän. Kaikilla on tähän mahdollisuus ja harvoilla sen vaatimat budjetit. Julkaisupakkoa ei ole kellään, joskin tehokkaampaa tietä kuulijan korviin tuskin tällä hetkellä löytyy. Suoratoistopalvelut eivät ole eivätkä tule taidetta pelastamaan vaikka rahaa ja sotaosakkeita onkin.

Mutta – ne ovat hyvä alusta olla omavarainen, kuten kiinteistöt tai kulta. Niihin voi säilöä ne 10 000 tuntia treeniä (Gladwell), 1000 toistoa (Huberman) ja saman verran tosifaneja (Kelly). Ja suoratoistopalvelu on erinomainen tapa mittaroida ansaitsevan taiteilijan tärkeintä arvoa: huomiota.

P.s. Kiitokset Erno Rissaselle, jonka ajatusta lainata Liz Pellyn ajatusta lainasin.

Löytö Studio – kerro lisää.