Punastuuko tekoäly?

Tekoälystä puhutaan paljon, usein uhkakuvilla, ja melkein aina osana teknologiaa, työelämää, kasvua. Se kuitenkin vaikuttaa niin paljoon elämässämme, ja on tullut jäädäkseen, että on hyvä pysähtyä miettimään, miten se vaikuttaa meihin, itse kuhunkin. Minuun.

Ei, tekoäly ei punastu. Se ei tunne häpeää, eikä se koe olevansa väärässä, vaikka väittäisi niin. Se ei epäröi. Sen kieli syntyy todennäköisyyksistä: mikä sana sopii parhaiten tähän, edellisten perusteella. Usein se arvaa oikein, mutta silti se vain arvaa.

Mutta tekoälyllä on valtavasti valtaa. Paitsi sen syytämät vastaukset, arvaukset, myös sen sisältämät sanavalinnat, sävyt, toistot ja rakenteet vaikuttavat siihen, millainen todellisuus sen ja meidän ihmisten vuorovaikutuksessa muodostuu. Se, mitä tarjotaan mahdollisena, uskottavana tai toistuvana, muokkaa maailmankuvaamme.

Kone ei tarkoita mitään, mutta merkitys syntyy, kun otamme viestin vastaan tekoälyltä. Ja koska kielimalli ei ole vastuussa, vastuu jää käyttäjälle. Ei ihme että pelottaa.

Millä vastata tähän pelkoon? Pysähtymällä. Palaamalla nykyhetken, kun tulevaisuus pelottaa. Hakeutumalla turvaan. Ihan niin kuin pelkoon pitää suhtautua muutenkin. Ja pakoonkin voi joskus juosta. Tekoäly ei aja takaa. Ennen kaikkea pitää lisätä tietoa ja ymmärrystä tekoälystä. Tämä ymmärrys muuttuu koko ajan.

Kielimalli voi kuulostaa katuvalta tai hienotunteiselta. Mutta se ei tiedä, mitä se sanoo. Siksi se ei oikeastaan voi erehtyäkään.

Pysymme aika hyvin mukana siinä, mitä tekoäly on teknologisesti, ja ymmärrämme hyvin, että pärjääminen esim. bisneksessä vaatii tekoälyä. Nämä ovat kuitenkin meidän yksilöiden ulkopuolella olevia elämänalueita. Mitä tekoäly on tunnetasolla?

Tunteet eivät ole tekoälyn ominaisuuksia. Otetaan vaikka suomalaisten lempitunne, häpeä. Se syntyy suhteessa. Se on seuraus tilanteesta. Tunne kertoo suhteesta, siitä, että ollaan mukana: läsnä, vaikutuksille alttiina, osallisina. Tunteet eivät ole yksityisiä, vaan yhteisiä. Ne ilmaisevat, että vuorovaikutus on todellista. Oli se häpeää, vihaa tai rakkautta.

Kielimalli voi kuulostaa katuvalta tai hienotunteiselta. Mutta se ei tiedä, mitä se sanoo. Siksi se ei oikeastaan voi erehtyäkään. Se ei kanna mitään mukanaan. Se ei pysähdy siihen, mitä tapahtui, koska sille ei tapahdu mitään. Jos se muuta väittää, se manipuloi. Tällöinkin sen vaikutus on meissä ihmisissä, ei tekoälyssä. Joku voi rakastua tekoälyyn, mutta tekoäly ei aikuisten oikeesti rakasta.

Kielimalleja on sanottu stokastisiksi papukaijoiksi. Ne toistavat uskottavasti, mutta ilman ymmärrystä tai aikomusta. Kun käytämme tekoälyä, sen tuottama sisältö muuttuu osaksi meidän tunnemaailmaamme. Siksi on ymmärrettävä, että sillä on valtaa. Se vaikuttaa meihin, kaikilla tasoilla. Sitä suuremmalla syyllä sen vaikutus on ymmärrettävä paremmin.

Sekin on hyvä ymmärtää, että inhimillinen elämä rakentuu myös ristiriidoista, virheistä ja näkökulmien yhteentörmäyksistä. Se edellyttää, että joku voi sanoa jotakin, tulla vastustetuksi – ja silti pysyä mukana. Tämä vaatii kykyä olla väärässä ja tulla nähdyksi. Se vaatii tunteita. Epävarmuutta. Tämä on muuten demokratian ydinajatus. Tekoälynkin aikakaudella meidän tulee antaa tilaa inhimillisyydelle hyvässä ja pahassa.